Entinen biletyttö: Minä ja alkoholi

Näin juhannuksena, virallisena ryyppyjuhlana, ajattelin kertoa teille vähän lisää itsestäni ja erityisesti siitä minkälainen mun menneisyys on. Samalla näette kuvia suoraan omasta facebookistani jotka kuvaavat siis täysin realisesti mun ja alkoholin suhdetta.

2014? Terassi ja lonkero <3

Aloitin alkoholin käytön vähän ennenkuin täytin 16. Jäimme siskoni kanssa yksin kotiin ja sisko sai ylipuhuttua siihen, että kutsuisimme muutamat kaverit kylään ja hankkisimme vähän juotavaa. En muista tarkkaan, mutta varmaan lähes kaikki muut mun kaveripiiristä olivat jo kokeneet ensimmäisen humalan tai jopa kymmenennet. Nuorethan on uteliaita niinkuin minäkin ja täten halusin kokeilla. 

Menimme keskustaan, täysi-ikäinen tuttu hommasi meille juomia ja sitten menimme takaisin kotiin ystävien kanssa. En kamalasti niistä juhlista muista esim. olinko silloin ensimmäistä kertaa humalassa, ehkä? Mutta sen muistan , että silloin tapasin paljon uusia ihmisiä ja siitä alkoi mun juominen, ei jäänyt kokeiluun. 

Pari kuukautta siitä eteenpäin olinkin jo juonut monet kerrat ja siirtynyt lonkerosta viinaan. Muistan kun 16-vuotis syntymäpäivälahjaksi olin toivonut ystäviltäni viinapulloa ja sen sainkin. No missä me oikein juotiin silloin? Säälittävää kyllä, mutta hyvin yleistä eli julkisilla paikoilla kuten koulun pihoilla ja urheilukeskuksessa. Joskus olimme onnekkaita ja pääsimme sisätiloihin jos jonkun vanhemmat olivat poissa. Täysi-ikäisiä kavereita löytyi joten alkoholin saaminen ei ollut ongelma. 

Musta todellakin tuli alkoholin ystävä. Olin aina ensimmäisenä menossa bilettämään ja halusin järjestää mahdollisimman paljon kotibileitä. Meidän kaveripiiri oli todella laaja, samaan aikaan saattoi siis olla kymmeniä nuoria juomassa. Kotibileissäni saattoi olla 60 henkeä paikalla, kaikkia en edes ehkä tuntenut. Kaikki tiesi, että mä tykkään juoda ja juon paljon, sain jopa lempinimen BileKrista jota aina joskus kuulin.

Siitä lähti siis suuri alkoholin kulutus siihen asti kunnes tapasin Jukan, nykyisen mieheni 19-vuotiaana. Ja toki 18-vuotiaana alkoi baarissa käynti. Olin onnekas kun tosi rakas ystäväni täytti lähes samaan aikaan 18 niin olimme aina paikallisessa baarissa juomassa ja tanssimassa. 

Mun asenne silloin joskus..

Vois jopa sanoa, että noi muutamat vuodet olin ehkä 1/3 tai 1/4 vuodesta humalassa. Join aina kaikki lomat (kesälomakin vaikka se kesti monta viikkoa) juhlapäivät sekä perjantait että lauantait. Mulla ei siihen aikaan oikeestaan ollut muuta kuin alkoholi ja ystävät sekä "ystävät". Aina mä halusin vaan juoda ja arjet odotin viikonloppua ja jo keskiviikkona mietin mitä ostan viikonlopun juomiksi. Kyllä se oli ehkä jopa suurin osa mun elämää silloin. 

Se haittasi myös muuta elämää. Lähinnä sitä, että lukioaika ei maistunut enkä oikein saanut mitään aikaiseksi. Sen lisäksi lihoin noina vuosina sen 25-30kg ja uskon, että suuri syy oli se, että suuren herkkujen kulutuksen lisäksi mukaan tuli alkoholi. Ja kun kaikki aika meni juhlien niin minun nukkumisetkin meni miten meni, aamulla 3-6 aikaan nukkumaan ja iltapäivällä ylös. 

Se, että join usein niin ei ole edes niin paha kuin se minkä verran join. Toki minun paino vaikutti varmasti, enhän mä nyt tule niin äkkiä humalaan kun toiset normaalipainoiset. Minut jopa ehkä tunnettiin siitä, että juon todella paljon. Kukaan ei sitä koskaan uskonut ennenkuin näki. Muistan erään mökkireissun jossa olimme pienen kaveriporukan kanssa. Sen illan ainakana meni jotain kahdeksan Smirnoffia, useat isot lonkerot sekä litra viinaa. Olisin halunnut juoda vielä enemmän viinaa, mutta kukaan muu ei joten minutkin pakotettiin nukkumaan. Sitten kun miettii, että kesälomallakin join lähes joka päivä niin sehän oli ihan kamala määrä. Samoin kuin herkkuihin, kroppani tottui alkoholiin, tarvitsin koko ajan yhä enemmän ja minulla ei juuri koskaan ollut krapulaa.

Facebook muistutti mua vanhoista juhannus valmisteluista. 

" Rakastin juhlia ja juoda. En ois halunnu tehdä mitään muuta."

No miksi mä sitten join? Mä uskon, että seura tekee kaltaisekseen. En toki syytä mun ystäviä, mutta oli niillä iso vaikutus. Lisäksi mä jäin siihen oikeesti koukkuun. Musta tuntui kun oisin joku toinen. Kukaan ei huomaa mun kiloja vaan kaikki keskittyy siihen, että olen hauskaa juomaseuraa ja valmis bilettämään. Uskalsin olla oma itseni. Se oli vapauttavaa ja silloin musta tuntui, että ihmiset oikeesti pitävät minusta. 

Sitä ei hekä uskokkaan nykyisestä elämästäni miten mä oonkaan sitä aikaisemmin viettänyt. En kuitenkaan kadu tuota aikaa. Sieltä on todella hyviä muistoja kuten esim. kaaduin humalassa portaissa erittäin taidokkaasti (vieläkin sille nauretaan) ja poliisienkin kanssa piti olla aina joskus tekemissä (huvittavaa oli, että en jaksanut juosta koskaan niitä karkuun joten piilouduin) sekä tietenkin paljon muistoja ihmisten kanssa jotka eivät enään ole osa mun elämää. 

"Muistan, että ne hetken kun join niin mä nautin. Mulla oli hauskaa ja elämä oli ihanaa!"

Nythän mulla on menossa alkoholiton vuosi. Se johtui täysin siitä, että viime vuonna alkoholi osoitti sen, että ei se sovikkaan mulle enään. Join viime vuonna todella vähän, olin humalassa ehkä viisi kertaa. Mutta enään se ei tarvinnut litraa viinaa ja lisäksi lonkeroa, kun jo viisi lonkeroa sai mut humalaan. Aamulla heräsin oksentamaan ja musta tuntui, että kuolisin. Sitten tajusin, että alkoholin juominen ei ole tämän pahan olon väärti. 

Olen mä nytkin nauttinut terassikeleistä! Makusooda

Olen tässä nyt oppinut, että alkoholin ei tarvitse olla osa joka viikonloppua tai edes jokaista juhlaa. Se voi olla hetken erikoinen nautinto aina joskus eikä sitä tarvitse juoda aina humalaan asti. En nimittäin halua kokea enään sitä pahaa oloa aamuisin ja seuraavana päivänä. 

Joskus näkee niitä vanhoja tuttuja ja käy vanhassa kantapaikassa. Silloin saa aina vain kommenttia: " Etkö sä juo?" ja " Ootpa sä aikuistunut!" Sitäkö siihen aikuistumiseen tarvittiin? Juomisen ja baareissa ravaamisen lopettaminen? No kai sekin on osa sitä, ainakin minulla. 

Vaikka en kadu mun entistä elämää ja suurta alkoholin kulutusta niin mä oon tosi onnellinen siitä missä mä nyt olen. Ei sillä etteikö koskaan tekisi mieli ottaa lonkeroa kuumalla kelillä tai juoda boolia juhlissa. Kyllä tekee mieli aina joskus, mutta sitten mä muistan sen pahan olon. Katsotaan ensi vuonna uudestaan miten minun ja alkoholin käy. 

Kuva 2014? ja 2016. Erilaiset juhlalookit!

Pitääkö lihavan muuttua?

Ihanaa viikonloppua ja kiva, että olet taas avannut tekstini! :)

Viime postaus Rehellisesti rinnoista keräsi selvästi eniten lukukertoja sekä sain paljon viestiä aiheesta. Arvostettiin rehellisyyttä. Niimpä yritänkin jatkossa kirjottaa rehellisiä aitoja postauksia. Huomioi kuitenkin, että tämä on minun henkilökohtainen blogi sekä kertoo minun ajatuksista. Toivon, että viihdyt mukana! 

Joka päivä tavalla tai toisella luen henkilöiden ajatuksia ja kokemuksia lihavuudesta sekä kuuntelen ylipainoisten ihmisten näkökulmaa asioihin. Nykypäivän keskusteluista saa hyvin usein sellaisen käsityksen, että ylipainoisena olo ei ole hyväksyttävää. Tai sitten on se toinen puoli, että jokainen saa olla juuri sellainen mitä haluaa. Ja näinhän se on, en sitä sano, mutta haluan silti avata hieman tätä asiaa. Pitääkö lihavan siis muuttua?

Vastaus ei ole yksinkertainen. Tuntuu hassulta ottaa tämä puheeksi, kun itse on tehnyt niin suuren muutoksen. Mutta haluan painottaa sitä, että vaikka minä tai joku toinen ylipainoinen muuttuu niin muiden ei ole pakko. Ja vaikka minä olen muuttunut niin en ajattele, että muidenkin täytyy. Tietyissä hetkissä kuitenkin kannustan siihen. 

Olen sanonut sitä, että jos olet ylipainoisena tyytyväinen itseesi ja elämääsi niin hyvä! Jos mielessäsi kuitenkin pyörii ajatuksia muutoksesta, itseinhosta painon takia tai lihavuus oikeasti rajoittaa sinun elämää merkittävästi (perustelet esim joitakin valintoja tai tekemättömiä asioita ylipainon takia) niin silloin kannustan miettimään voisiko asiat olla toisin? Miltä tuntuisi jos olisinkin hyvinvoiva ja pienempi? Mitä tekisin jos olisin hyvinvoiva ja pienempi?

Koskaan ei pidä ajatella tietenkään vain sitä, että haluan olla pieni ja/tai laiha vaan kannustan enemminkin siihen, että olet hyvinvoiva niin henkisesti kuin fyysisesti. Jaksat, olet aktiivinen sekä terve ja olet tyytyväinen itseesi. Jos sinusta kuitenkin tuntuu, että ylipaino vie totaalisesti voimat etkä jaksa tehdä mtään, sinulla on terveyshaittoja tai mietit joka päivä peilin edessä reisien rasvakerrosta niin voisiko kuitenkin tehdä jotain? 

Ulkonäkö on sellainen asia mikä usein puhututtaa ja se pyörii varmasti jokaisen päässä koko ajan. Jos olet oikeasti tyytyväinen itseesi ylipainoisena niin se on oikeasti okei! Sinun ei todellakaan tarvitse laihduttaa vaikka kuka sanoisi tai tekisi mitä. Jos paino ei tule tielle siinä mitä kehtaat pukea päälle tai ei turmele itsetuntoasi niin hienoa. Rehellisesti voi kuitenkin pohtia myös sitä olisinko onnellisempi jos olisin pienempi? Toisiko pienempi vartalo minulle itsevarmuutta? Olisinko sitten valmis pukeutumaan tietynlaisiin vaatteisiin? Kulkisinko kadulla enemmän pääpystyssä? 

Kaikista tärkein syy muutokseen on kuitenkin tai pitäisi olla se terveys sekä hyvinvointi. Se miltä sinusta tuntuu ja missä kunnossa sinun kehosi on sieltä sisäpuolelta. Jos ihminen on oikeasti ylipainoinen niin toki siinä miettii niitä terveyshaittoja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi aloittaa todella iso laihdutusurakka vaan kääntää ne elämän huonot valinnat paremmiksi. 

Vaikka en ajattelekkaan, että jokaisen ylipainoisen on pakko pudottaa painoa ja muuttaa elintapoja niin kyllä minä silti kannustan niihin. Kannustan niihin siinä tapauksessa jos et ole tyytyväinen elämääsi ja tiedät, että muutos tekisi siitä parempaa. Sekä kannustan niihin sen takia, että terveys ja hyvinvointi on kuitenkin jokaiselle ihmiselle tärkeä asia ja se on se juttu mikä vie meidät tässä elämässä eteenpäin. Vaikka sitä ei ehkä ajattele niin paljoa niin kyllähän se vaikuttaa jokaiseen päivään. 

Pitääkö lihavan siis muuttua?

- Kyllä jos et ole tyytyväinen elämääsi tai itseesi ja tiedostat, että iso syy siihen on ylipaino. 

- Omalla tavallaan ei. Jos olet onnellinen ja tyytyväinen niin anna palaa! Muiden mielipiteistä tai asenteista ei saa välittää liikaa. 

Haluan kuitenkin vielä painottaa, että ei se paino ja ulkonäkö vaan se terveys ja hyvinvointi niin kehon kuin mielen. Jokaisen kannattaa miettiä arjessaan niitä valintoja. Kaikesta ei tarvitse tehdä suurta prosessia vaan elämäänsä voi kehittää pikkuhiljaa siihen terveellisempään suuntaan sillä se on kuitenkin niin tärkeää. 

Omasta kokemusesta toki voin sanoa, että kyllä jokaisen kannattaa panostaa omaan terveyteen! Sitä ei voikkaan tietää edes kuinka hyvältä voi tuntua oikeasti.

Mukavaa viikonloppua kaikille! - Krista 

Ps. Lihavahan ei ole kovin kaunis sana eikä se ollut loukkausmielessä täällä. Vahvat sanat vaan ovat tarmokkaampia ja vetävät ihmisten mielenkiintoa. Toivottavasti kukaan ei mieltään pahoittanut. 

Rehellisesti rinnoista

Hei taas! 

Tällä kertaa puhun aiheesta joka on hyvin henkilökohtainenkin ja omalta osaltaan hävettää. Muutaman kerran olen miettinyt tästä kirjoittamista ja nyt uskallan. Ajatuksena ehkä se, että tällänen mä vaan olen enkä sille voi minkään. Enkä varmasti ole yksin tämän asian kanssa! Joten jos samaistut ei hätää, maailma ei ehkä kuitenkaan kaadu tähän :) 

Ostikosta voi päätelläkkin jo mistä aion puhua. Aiheena niinkin pinnallinen asia kuin tissit! Miesten ilo ja naisillekkin erittäin tärkeä asia, ainakin omasta mielestä. 

Itse pidän isosta rintavarustuksesta. En ole koskaan ollut tyytyväinen omaani vaikka tällä hetkellä antaisin mitä vain jos saisin entiset rintani takaisin. Näiden useiden kymmenien pudotettujen kilojen jälkeen se näkyy kyllä rinnoissa. Jotkut ovat kyllä sanoneet, että laihdutus ei ole tehnyt heidän rinnoilleen mitään joten onhan se ihmisestäkin kiinni. Itse luen itseni siihen epäonniseen joukkoon jolle laihdutus teki ikävän tempun. 

Jos sanon, että kuppikokoni on pienentynyt noin neljä kokoa niin en kamalasti valehtele. Tottakai minulla oli ennen isohkot rinnat, koska olin muutenkin iso. Joskus tuntuu, että puolet pudottamastani painosta on lähtenyt  tisseistä :D 

Miksi otin asian puheeksi nyt? No kävin eilen hieman kaupoilla ja löysin alennuksesta bikineitä. En ole koskaan käyttänyt, mutta nyt tuntui sille, että olisi aika ostaa. Postailen tästä suuresta hetkestä vielä lisää myöhemmin. Sovittaessani erilaisia ala- sekä yläosia huomasin kuinka paljon olen oikeasti muuttunut. Rinnat jo roikkuu vaikka olen kohta 21-vuotias, onneksi ei kuitenkaan vielä navassa asti... Ne on pienet ja jotenkin tuntuu vähän tyhjille. Mikään yläosa ei näyttänyt hyvälle. Näytti ettei mulla olisi tissejä ollenkaan. Onneksi kuitenkin löysin kaarituellisen yläosan ja sainkin rintani takaisin. Ainakin pienet sellaiset. Kehtaa kai näillä ehkä mennä rannalle? 

Multa on usein kysytty mikä on se pahin muutos mikä on tapahtunut laihdutuksen myötä. Rehellisesti en keksi mitään pahempaa kuin tämä tissiasia. Siis niin pinnallista, mutta minulle tärkeää. Vaikka olenkin nyt itsevarmempi ja tyytyväisempi niin joskus sekin katoaa. 

Tiedättekö sen tunteen, kun suihkun peilistä katsot varustustasi? Toivot, että se olisi edes hieman isompi. Tai, että ne edes ei roikkuisi niin paljoa. Joskus itken tämän takia sekä mussutan miehelle kuinka masentaa. Jotenkin on sellainen olo, että olen vasta parikymppinen ja minun kroppa ei koskaan ole näyttänyt siltä! Kamalasti läskiä ja sitten kun pääsee läskistä eroon niin naiselliset muodot lähtee ensimmäisenä. Ei minulla ole koskaan ollut terhakoita pyöreitä rintoja. Ei edes silloin vuosia sitten. 

Niinä hetkinä, kun omat rinnat ketuttaa niin perkeleesti, yritän miettiä kokonaiskuvaa. Onko vähän roikkuvilla rinnoilla merkitystä oikeasti? Haittaako se, että ne ei enään ole E-kupin rinnat vaan B? Joskus tuntuu, että se on ylitsepääsemätön asia ja mielessä siintää viikonloppureissu Viroon. Sitten kuitenkin muistan sen minkä takia ne näyttävät nyt siltä miltä näyttävät. 

Ne on merkki siitä kovasta työstä mitä on tehty. Muistutus siitä, että olen saanut itselleni paremman, terveen ja hyvinvoivan elämän. Lisää elinvuosia sekä elinvoimaa tehdä eri asioita ja luoda uusia hyviä muistoja. En tiedä kuinka kauan menee ennenkuin hyväksyn tämän osan kehostani täysin, mutta kyllä tämä oli sen arvoista. Mitä väliä tisseillä jos elämä on muuten paljon parempaa? 

Se on vaan hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on. Mietittävä niitä positiivisia puolia.